Pölyinen Volvo jarrutti hiekkatien päässä olevalle kääntöpaikalle aiheuttaen pölypilven, joka nousi laiskasti maasta ja jäi leijumaan paikallaan seisovaan kesäilmaan. Auton kolme ovea aukenivat samanaikaisesti ja etuovista nousivat nainen ja mies silmiään siristellen ja ympäröivää peltomaisemaa tiiraillen. Mies piteli selkäänsä ja taivutti sen varovasti suoraksi ähkäisten nautinnollisesti samalla ja nainen oikoi ja taivutteli keskittyneenä jalkojaan pitkän ajomatkan jälkeen. Vaikka auton sisäilman tukahduttavan kuumuuden jälkeen ulkoilma tuntui hyvältä hengittää, auringon lämmittämä ilma seisoi, ja tuntui suussa kuumalta ja kuivalta. Auton vasemmanpuoleinen takaovi oli apposen auki, mutta ovelta näkyivät vain nahkaiset sandaalit ja vaaleat ohuet sääret. Kukaan ei puhunut. Ainoastaan vaimea heinäsirkkojen siritys ja satunnainen linnun kiljaisu soi ilmassa.

”Tuletko Aada mukaan talolle? Mennään Jaakon kanssa jo viemään nämä viimeisen tavarat”, nainen kysyi osoittaen sanansa auton sisällä istuvalle tytölle, vaikka samalla nosteli jo auton tavaratilasta pahvilaatikoita ja muovipussin. Jaakko pinosi syliinsä kaksi laatikkoa ja lähti silmät loistaen suurin harppauksin kohti matalaa aitaa tien vieressä. Auton sisältä kuului vaimea ynähdys, jonka olisi voinut tulkita sekä myöntäväksi että kieltäväksi vastaukseksi. Nainen kuitenkaan enää kuullut vaan seurasi kantamuksineen aviomiestään aidan yli ja kohti keltaista maalaistaloa, joka näytti kasvavan villiintyneen ruohikon keskellä aivan yhtä villiintyneenä. Vaaleat jalat oikenivat ja astuivat pölyisen hiekkaiselle tielle tuoden mukanaan nyrpeäilmeisen tytön. Voimakkaasti meikatut vihreät silmät räpyttelivät kirkkaassa valossa ja ilme pehmeni hieman tytön nähdessä valtavat pellot, jotka loppuivat vasta metsään jossain kaukana. Aada haroi tummat hiuksensa taakse vain, jotta ne voisivat valua takaisin kehystämään hänen vaaleita kasvojaan, ja läiskäytti auton oven kiinni. Takakontti jäi auki, kun Aada lähti verkkaisin askelin vanhempiensa perään raapien vähän väliä jalkojaan peläten heinistä kiipeäviä ötököitä. Mielessään hän tiesi kuitenkin, että niihin hän joutuisi tottumaan joka tapauksessa.

LUKU 2

Aidan toisella puolella odotti vehreä puutarha, jota ei tosin oltu kovin menestyksekkäästi hoidettu moneen vuoteen. Nurmi ulottui yli nilkkojen ja voikukat, lupiinit sekä muut rikkaruohot olivat vallanneet alaa. Talon seinää pitkin kiipeilivät mahtavat muratit ja suuret kukkapenkit ympäri laajaa pihaa olivat varmasti joskus olleet jonkun silmäteränä. Keltaisen puutalon ovi aukesi terävästi narahtaen ja Aada havahtui näpertämästä käyttämättömän pihakeinun ympärille kiertynyttä villiviiniä. Vanha, hieman kumararyhtinen nainen astahti ainoan rappusen vaivaisen näköisesti alas perässään kaksi koiraa, jotka seurasivat häntä silmät tapittaen. Huomatessaan Aadan nainen hymyili ja jatkoi sitten matkaansa portille. Vaikka hymy oli ystävällinen, se sai naisen näyttämään hieman ketulta ja punertavanruskeat lyhyet hiukset eivät ainakaan vähentäneet vaikutelmaa. Aada ei vastannut hymyyn, kohotti vain kulmakarvojaan ja seurasi naisen hidasta matkaa portille ja sen yli. Koirat jäivät portille. ne tiesivät niiden reviirin loppuvan siihen ja jäivät läähättäen istumaan sen taakse. Aada ei ollut enne nähnyt naista, mutta tiesi hänen olevan heidän lähin naapurinsa, joka oli lupautunut vahtimaan koiria sen aikaa, kun he olivat hakeneet vielä viimeisen muuttokuorman.

Aada jatkoi matkaansa talolle. Koirat seurasivat häntä katseellaan ja kääntelivät korviaan kiinnostuneina, mutteivät vaivautuneet edes nousemaan ylös. Toinen koirista, blue merlen värinen collie, asettui makaamaan aidan varjoon. Tunnelma koko paikassa tuntui haikealta, eikä pimeä pölyinen talo ja painostava hiljaisuus parantanut Aadan synkkää mieltä. Talo oli juuri sellainen kuin Aada oli kuvitellutkin: vanha. Suunnatessaan yläkertaan, mistä kuului touhukasta kolinaa, Aada huomasi alimmalla rapulla varautuneen näköisen vaaleanruskean karvapallon. ”Voi tyhmä Minni, minä vain”, Aada tuhahti ja pienen yksinkertaisen pomeranianin silmät alkoivat loistaa onnesta. Se kipitti omistajansa luo niin nopeasti kuin lyhyiltä jaloiltaan pääsi ja hyppäsi Aadan ojennetuille käsivarsille tottuneesti haukahdellen samalla kimeästi. ”Hys!” Aada komensi ja vingahtelu loppui kuin veitsellä leikaten, Minni vain tapitti tyttöä läähättäen kovaäänisesti. Aada kiipesi yläkertaan, eivätkä portaat yllättäen narisseet ollenkaan. Aadan äidin kasvoilla oli onnellisen touhukas ilme ja Aadan huomatessaan hän alkoi selostaa sisustussuunnitelmiaan tytölle Aadan kuunnellessa naama liioitellun nyrpeällä mutrulla. Loppupäivä kului siivoten muuttolaatikoita purkaen. Aadakin joutui osallistumaan äidin jo kiukkuiseksi muuttuneesta käskystä. Vähitellen pahin haikeus ja marttyyrimainen hiljaisuus muutosta ”keskelle ei-mitään” muuttui kiukuksi, joka kuitenkin unohtui työn lomassa aika ajoin. Nukkumaan mennessään Aada, joka ei ollut tehnyt elämässään ruumiillista työtä, oli niin väsynyt ettei vieras ja tunkkainen makuuhuone vaikeuttanut unen saantia lainkaan.